Olen kiinnittänyt viime aikoina huomiotani seuraaviin julisteissa olleisiin lupauksiin:

  • työn verotusta kevennettävä – tuhat uutta poliisia kentälle – tuhat lääkäriä lisää – hiilinieluja ja hiilensidontaa lisättävä – fossiiliset energiamuodot historiaan – polttomoottorit käymään uusiutuvilla – elintarvikemuoveille ympäristövero – hoitajamitoitus lakiin – tiet ja rautatiet kuntoon – asiakasmaksuja on alennettava ja terveyskeskusmaksu on poistettava kokonaan – jne. jne. jne.

Onkohan joulu tullut aikaisin tänä vuonna? Mieltäni painaa kuitenkin se, että kuinkahan paljon nämä ”uudistukset” ja avaukset ylittävät euromäärältään Suomen valtion nykyisen budjetin kantokyvyn! Aivan kuin olisin unta nähnyt ideaalimaailmasta, joka on toiveiden arkku meille kaikille. Tosiasiassahan tämä uni päättyy, kun vaaliuurnat sulkeutuvat. Valitettavana piirteenä on kuitenkin lupausten ylilyönnit ja harkitsemattomuus aikatavoitteissaan ja kustannuksissaan. Hieman realismia olisi ollut paikallaan tälläkin kiertueella. Kustannustehokkuus ja panos / tuotos -ajattelu voisi viedä konkreettisesti pidemmälle. Ja jo lähtökohtaisesti olisi nostettu ne Suomen isot haasteet pintaan eikä olisi lähdetty tekemään hallituskysymyksiä asioissa, joissa syleillään koko maailmaa ja jotka ovat toki tärkeydessään maailmanlaajuisia, mutta suomalaisten osalta jopa hyvää vauhtia menossa parempaan suuntaan. Toki ne asiat ovat vielä kesken, mutta niissä on jo osittain laaja ymmärrys ja hyväksyntä. Lopuksi vielä tästä sitoutuneisuuden asteesta. On eri asia käydä pitämässä älämölöä toreilla kuin oikeasti sitoutua johonkin asiaan kuten ympäristön suojelu. On annettu ymmärtää, että tietty väestönosa (ajan puutteen vuoksi jätän ryhmän mainitsematta) on herännyt asialle ja nyt se sukupolvi, joka on maamme kehittänyt nykyiseen asemaan, saavat luvan laittaa sitten maamme uudestaan jengoille. Onko tuo älämölöporukka valmis kävelemään sen sijaan, että huristellaan fossiilisia polttoaineita käyttävillä polttomoottoreilla tai että hiihtolomaviikot vietetään kotona palapelejä tehden tai että hartioilla ei roiku uusimpia muotiluomuksia. Kysynpä vaan. Taitaa vain olla siten, että jokaisen tulisi hieman muuttaa käytäntöjään ja suuresti asennettaan. Ei huuto auta, voimaa olla pitää.

Muutama sana kuitenkin metsästä ja hiilinielusta. Kuten moni tietää, niin Suomessa on harjoitettu pitkään aktiivista metsäpolitiikkaa. Olen lukenut, että metsiemme puustoon sitoutunut hiilivarasto on kasvanut viidessäkymmenessä vuodessa lähes 70 prosenttia. Yksinkertaistaen voi todeta, että mitä paremmin metsä kasvaa, sitä enemmän se sitoo hiiltä. Lämpimämpi ja märempi ilmasto lisää erityisesti tuulituhoja ja lämpimämpi ja kuivempi hyönteistuhoja. Ilmastonmuutoksen aiheuttamiin metsätuhoihin voi ja kannattaa varautua. Parasta varautumista on hyvä metsänhoito. Myös luonnontilainen suo on hiilinielu. Ojitetun suon kunnostaminen ei kuitenkaan sovi nopeaksi keinoksi ilmastonmuutoksen hillintään. Kunnostettu suo on hiililähde ja palaa hiilinieluksi suotyypistä ja ennallistamisen voimakkuudesta riippuen vasta kymmenien, jopa satojen vuosien jälkeen. Vielä on huomattava, että ilmastonmuutoksen hillintä ja luonnon monimuotoisuuden parantaminen eivät ole sama asia. Jotkut toimista tukevat toisiaan, mutta eivät välttämättä kaikki. Metsänhoidossa, kuten niin monessa muussakin asiassa, on pyrittävä kokonaisuuden kannalta parhaaseen tiedossa olevaan ratkaisuun. Edellä olevalla haluan painottaa, että kannattaisi ottaa asioista selvää ennen kuin lähtee puhumaan liian syvällä rintaäänellä siten, että turmellaan samalla maallemme tärkeää puuteollisuutta ja mahdollisesti aiheutettaisiin myös enemmän ongelmia luonnolle kuin hyviä ratkaisuja, joita varmasti vilpittömästi on ollut tarkoitus toteuttaa. Eikä minusta puuhun kahlitseminen ja siellä roikkuminen ole kovin kestävä ratkaisu. Johan siinä paikat puutuvat, jos vaikka viikonkin siellä katselisi ja kuuntelisi hietasammakon kurnutusta. Tiedä, jos vaikka osuisi liito-oravankin lentoreitille!

Toivonkin, että seuraavat neljä vuotta olisivat rakentamisen aikaa suomalaisille kaikista uhkakuvista (brexit, lähialueet jne.) huolimatta ja voisimme jälkeenpäin todeta, että Suomi on edelleen hyvä, työteliäs ja turvallinen maa meille suomalaisille ja niille, jotka ovat hädässään maahamme saapuneet. Vai käännyinkö nyt itsekin toiveeni mahdollisessa kohtuuttomuudessa Korvatunturin puoleen…

Reijo Turunen